Koronakriisin aikaisissa Snellun blogeissa Maria nosti esiin poikkeustilan synnyttämää luovuutta ja Sanna pohti sitä, kuinka eristäytyminen on nostanut esiin, kuinka hän kaipaa ja arvostaa tiimiä ja yhteisiä hetkiä työkavereiden kanssa. Luovuuden ja sosiaalisten suhteiden teemoista haluan jatkaa ajatuksenvirtaa ja yhteistä ajattelua blogin välityksellä. Luovuus vaatii syntyäkseen usein yksin olemisen tilaa. Luovuutta synnyttävä yksin oleminen on erilaista kuin kipeä yksinäisyys.
Kipeä yksinäisyyden kokemus, kun ei ole yhtään kaveria, jolla jutella, koskettaa kouluterveystutkimusten mukaan yläkoulu-, ammattikoulu- ja lukioikäisiä pojista joka kymmenettä ja hieman harvempaa tyttöä. Aivotutkimuksissa on havaittu hylkäämiskokemusten ja fyysisen kivun aktivoivan samoja aivoalueita. Jokainen joskus kokee yksinäisyyden hetkiä, mutta jos yksin oleminen on jatkuvaa, eikä se ole oma toive tai valinta, silloin se on kokonaisvaltaisesti kipeä kokemus. Yksinäisyys voi sattua kuin avohaava tai palovamma, taustalla koko ajan jyskyttävänä kipuna, vaikka yrittäisi keskittyä johonkin muuhun.
Monella voi olla elämässä vaiheita, ettei löydy kavereita, jotka hyväksyisivät, eikä ole ystäväporukkaa, jonka kanssa viettää aikaa. Nuoruusiässä tämä on erityisen haavoittavaa, kun tarve kuulua joukkoon ja olla hyväksytty on erityisen voimakas. Jos Sinulla on juuri nyt tällainen elämänvaihe, haluan lohduttaa sillä, että se voi muuttua ja elämä avata uusia mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin. On haastavaa yksinäisyyden hetkinä pitää yllä itsearvostusta, koska meistä jokainen kaipaa siihen toiselta saatua myönteistä palautetta, hyväksyvää peilausta. Korona tuottaa eristymistä kaikille, mutta erityisesti jos jo ennen sitä on kärsinyt yksinäisyydestä, se koettelee. Riippumatta siitä miten paljon meillä on ystäviä tai miten yksinäisiä olemme, kelpaamme, riitämme, olemme arvokkaita. Ystävien määrä, saadut sometykkäykset ja sosiaalinen asema kaveriporukassa ei ole ihmisarvon mitta. Arvokkuus ei perustu sosiaaliseen asemaan, se on jakamaton, jokaiselle kuuluva asia syntymästä hautaan. Nämä voivat tuntua itsestäänselvyyksiltä, mutta itsearvostuksen kokeminen silloin kun arvostusta ei saa toiselta ihmiseltä, on todellinen työvoitto, oman itsen puolella olemisen huima saavutus.
Tässä työssä nuorten elämää seuranneena ja myötäeläneenä on tullut tunne, että yläasteikä on erityisen altista aikaa sosiaalisille peleille, joukosta poissulkemiselle ja kaverisuhteiden erilaisille kielteisille ilmiöille. Itsetuntoaan hakevat nuoret voivat olla toisilleen aika ajoin armottomia ja ystävinä epälojaaleja taistellessaan omasta paikastaan ryhmässä. Varsinkin jos kaveriporukkaan on päässyt syntymään suosikkiasetelmia, erilaisia pelejä, poissulkevaa dynamiikkaa, oman joukkoon kuulumisen varmistamiseksi helposti suljetaan joku pois. Monen kohdalla yksinäisyys on helpottanut aikuistumisen myötä, on voinut saada aitoja, lojaaleja ystäviä uusissa ympyröissä ja silloin on voinut toipua murrosiän satuttavista kaverisuhteista. Me nuorisotyön aikuiset emme voi korvata ikätasoista ystävää, mutta olemme mielellämme aikuisina ammatillisina ystävinä, rinnalla kulkijoina vaikeiden, yksinäisten elämänvaiheiden läpi.
Koulukuraattorit ovat huomanneet, että etäkoulu on saanut jotkut nuoret kukoistamaan. Kotona on voinut olla sellainen kuin on, vapaana vertaisryhmän luomista paineista ja vaatimuksista. Tämä sosiaalisista roolipaineista vapautuminen voi olla merkittävä asia oman identiteetin kannalta. Tämä toivoisi jatkuvan poikkeusoloista normaalikuvioihin palaamisen jälkeenkin. Vaikka yksinäisyyttä en toivo kenenkään kohdalle, yksin olemisen taitoa voin toivoa jokaisen kohdalle. Omassa parhaassa seurassa on mahdollista löytää luovia asioita, omaan itseen on tilaisuus tutustua paremmin ja voimme jokainen huomata, miten upeita persoonia olemme.