Piilosilla

Tiedäthän sen ajatusvyyhdin, joka kierros kierrokselta saa synkempiä sävyjä: Voi ei, miten minä nyt olin noin hölmö? Mitä hekin nyt ajattelevat? Mitä puhuvat, kun en ole kuulemassa? Ei olisi pitänyt. En enää koskaan. Vajoan maanrakoon piiloon. En kestä. Olen vaan kertakaikkisen huono. Ei minun edes kannata. Nyt kaikki näkevät.

Useimmat meistä tietävät. Ja mitä sinä teit – kirjoitusvirheen? Sanoit ”Ole hyvä”, kun olisi pitänyt sanoa ”Kiitos”? Kaadoit vesilasin?

Häpeä.

Tuo tunne, jota yritämme kaikin tavoin vältellä ja sen kokemista peitellä. Tunne, joka kertoo meille, että olemuksessamme, meissä itsessämme, on jotain väärää, huonoa, kelpaamatonta. (Vertailun vuoksi: Syyllisyyttä tunnemme, kun olemme tehneet jotain väärin.) Häpeä on raskas ja vaikea kohdata, ja sen juuret ovat syvällä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksissa. Kokemukset siitä, ettei ole tarpeeksi tärkeä, että tunteet ja tarpeet on sivuutettu, ei jollain tavalla kelpaa, tai ei pysty täyttämään jotain vanhempiensa odotuksia, synnyttävät häpeää. Ja sitä yritämme piilottaa.

Häpeällä on kuitenkin myös tehtävä. Se auttaa meitä elämään kulttuureissa toivotuilla tavoilla, ja siten liittää meitä yhteen. Lisäksi se muistuttaa, että olemme kaikki vajavaisia. Häpeä tunteena itsessään ei ole mitenkään huono asia. Liiallisesti koettuna se kuitenkin rajoittaa elämää. Saatamme elää muiden odotusten mukaisesti ja olla jatkuvasti tuntosarvet pystyssä ympäristömme viestejä tunnustellen, miellyttäen ja omat tunteemme ja tarpeemme sivuuttaen. Liiallinen häpeä muistuttaa kipeästi vielä nukkumaan mennessäkin päivällä sattuneesta kömmähdyksestä vesilasin kanssa tai saa lukemaan jokaisen viestin, jonka kirjoittaa useaan kertaan uskomattoman tarkasti läpi ennen lähettämistä, jotta välttäisi kirjoitusvirheet, ja siten häpeän. Liiallinen häpeä voi altistaa esimerkiksi masennukselle, ahdistukselle, uupumukselle, syömishäiriölle ja riippuvuuksille, sekä aiheuttaa haasteita oman seksuaalisuuden kohtaamisessa.

Koska häpeää on vaikea kohdata, sen piilottamiseksi kehitämme erilaisia keinoja, kuten suorittaminen, materian tavoittelu, mustavalkoinen ajattelu, roolit (esim. hauskuuttaja, miellyttäjä, johtaja…), perfektionismi ja itsekriittisyys. Häpeän piilottamiseksi kehitetyt keinot eivät kuitenkaan toimi kuin lyhyellä aikavälillä, jos silläkään, vaan lopulta rikkovat yhteyttä itseen ja muihin. Onko kenenkään olo parantunut jatkuvalla itsekriittisyydellä tai sillä, että sisimpänsä paljastamisen estämiseksi hyökkää toista vastaan, vaikka oikeasti olisikin myötätuntoa ja halausta vailla?

Sillä juuri myötätunto on vastalääkettä häpeään, eivät nuo ontuvat piilotteluyritykset. Oma ja toisen lempeä ja myötätuntoinen katse voi purkaa muureja, joita on pystytetty häpeän peittämiseksi. Tunteiden laajasta skaalasta häpeä ei katoa, mutta siihen, kuinka paljon ja minkälaisissa tilanteissa sitä tuntee, voi vaikuttaa. Se vie kuitenkin aikaa, eteneminen tapahtuu pienin askelin. Itsekseen voi kokeilla tunteidensa käsittelyä esimerkiksi kirjoittaen. Läheisten kanssa voi jutella. Aiheesta voi lukea kirjoja tai kuunnella podcasteja. Joskus häpeän käsittelyyn tarvitaan myös ammattiapua. Lopulta vesilasin kaatuessa tai kirjoitusvirheen sattuessa oman pään ajatusvyyhti voi olla aivan toisenlainen ja huomattavasti lempeämpi, puhumattakaan isommista asioista, jotka häpeää aiheuttavat.

Niin, ja mistä tupsahti ajatus kirjoittaa häpeästä? Luin aamulla sattumalta tuttavan Facebook-päivityksen kommenttiketjua, jossa ihmiset jakoivat kokemuksiaan siitä, millaisia mokia ovat työssään tehneet: kirjoitusvirheitä, vääriä puhelinnumeroita tai päivämääriä ja tekstin kanssa tapahtuneita kopiointikömmähdyksiä. Ajattelin, että ehkäpä noissa tilanteissa yhdenlainen keino tulla toimeen häpeänsä kanssa, oli tuoda se näkyväksi, ei piiloutua. Huomasin pohtivani, miten merkittävää on se, että kaiken välillä niin kiiltokuvamaisen somevirran keskellä on hyväksyviä ja myötätuntoisia muistutuksia inhimillisyydestä, otteita aidosta elämästä, noita lyhyitä kertomuksia, jotka mahdollistavat yhteyden kokemista ja hälventävät häpeää – edes hitusen verran. Kiitos heille, rohkeudestaan jakaa kokemuksiaan ja myötätuntoaan!

Maria