Isä saa loistavan työ mahdollisuuden vieraassa maassa. Neljä vuotta Suomessa tuntuu mahdollisesta – jopa kiehtovalta seikkailulta. Mutta Suomessa äidillä ei olekaan oikein mitään tekemistä eikä ystäviä, isä on pitkät päivät töissä, perheen pienimmällä on jännittävää suomalaisessa päiväkodissa, kuusitoistavuotias isoveli pärjää juurikin seikkailufiiliksellä, mutta yhdeksän vuotiaalla veljellä on peruskoulun kolmannella todella vaikeaa.
Heidän äidinkielensä on arabia. Suomalaisen silmissä arabiankielinen kirjoitus näyttää taiteelliselta ja vaikealta ymmärtää … Arabiankieltä kirjoitetaan oikealta vasemmalle. Ei tunnu hirveän isolta jutulta mutta se vaikuttaa yllättäen tosi moneen juttuun vaikkapa matematiikassa. Suomenkieliset oppikirjat on tietysti suunniteltu vasemmalta oikealle päin ajatteluun.
Lapsille pyritään opettamaan suomea. Kahden vuoden kuluttua todettiin ettei suomi sittenkään ole tärkeää, kun ovat lähdössä pois maasta 2 vuoden kuluttua. Lapset käyvät kuitenkin koulua. Korona vuosikin sattuu kohdalle ja etäkoulu ja ylikuormitetut opettajat.
Hetken yhdeksänvuotias ehti olla valmistavalla luokalla, jossa yksi opettaja, satunnaisesti paikalla olevan apuopettajan kanssa opettavat 14 lasta jotka puhuvat äidinkielenään kahdeksaa eri kieltä. Aivan mahdoton tilanne.
Perhe saa koulun kautta (yhdeksän vuotiaan kolmas koulu Suomessa) tiedon perheläksykerhosta. Heistä tulee vakituisia kävijöitä. Joskus äiti jopa riisuu huivinsa läksyjen parissa – vapaaehtoisten läsnäollessa. Se tuntuu luottamuksen osoitukselta.
Ohjaajana perheläksykerhossa kannustan koko perhettä. Alleviivaan pojan onnistumisia. Pörrötän tukkaa. Kehun äitiä kuinka hän hienosti kantaa huolta pojan etenemisestä koulussa, vaikka se on todella vaikeaa. Muistan kertoa heille kuinka ihan perhe he ovat. Isä tulee usein hakemaan läksyjentekijää ja äitiä sekä läksykerhossa leikkivää pikkusiskoa kotiin kun olemme valmiita. Isovelikin käy silloin tällöin moikkaamassa ja lopulta ilmaisee toiveensa myös saada opetusta suomenkileisen käsialakirjoittamisen harjoittamisessa.
Ostan tekstausvihot. kolmiomuotoillut kynät ohjaamaan kynän asentoa kädessä. Muistutan ”pikku t-on korkea” – ”iso kirjain” … Kun on kirjoitettu rivit loppuun. Pyydän häntä kirjoittamaan jotain arabialaisin kirjaimin. Hän kirjoittaa nimeni. Sitten hän kirjoittaa oman nimensä. Ja sanat: äiti ja isä. Yritän kirjoittaa oman nimeni hänen mallinsa mukaan. On vaikeaa kirjoittaa oikealta vasemmalle…mutta se vaiva on sen arvoista kun pikku oppilaani riemuitsee edistymisestäni.
Minna
