Sain vähän aikaa sitten kutsun liittyä mukaan kirkon Liikunta Agentteihin. Agentit ovat sellaisia seurakuntien työntekijöitä, jotka pyrkivät edistämään liikunnan roolia seurakunnissa ja toimivat liikuntayhdyshenkilöinä. Tämä sai minut miettimään omaa suhdettani liikuntaan. Olen ollut urheiluseuran jäsen 5- vuotiaasta saakka. Pidin urheilusta, mutta koululiikuntaa inhosin. En ymmärtänyt miksi siellä piti tehdä asioita, joista kukaan ei tuntunut tykkäävän. Tai miksi pojat pelasivat samaan aikaan kun tytöt kävelivät ympyrää tamburiinin tahdissa hernepussit pään päällä. Se oli varmaan ensimmäisiä epätasa-arvon kokemuksiani.
Ensin harrastin yksilölajeja, mutta 11-vuotiaana mukaan tuli joukkueurheilu. Yhtään liioittelematta voi sanoa, että se muutti elämäni.
Se tie on vienyt minua näihin päiviin saakka ja edelleen jatkuen. Vaikka kilpaurheilun päivät ovat jo muuttuneet harrastamiseksi, on laji pysynyt ja pelaamisen lisäksi olen päässyt valmentamaan, kokeilemaan erilaisia muita tehtäviä seurassa ja viimeisimpänä myös selostamaan.
Joukkueurheilu ei toki sovi kaikille, mutta monille se olisi se toivottu liikunnan muoto. Tässä kohdassa epätasa-arvon kokemukset puuttuvat kuitenkin taas peliin. Suomessa on valtava määrä lapsia, joille heidän toivomansa laji ei ole mahdollinen rahan takia. Tämä ei toki koske vain joukkueurheilua vaan urheilua ylipäänsä. Kaikkine kustannuksineen voidaan kalleimmissa lajeissa puhua jopa tuhansista euroista vuodessa. Se on monelle keskituloisellekkin vanhemmalle haaste, saati sitten pienituloiselle tai vaikkapa opiskelijalle, joka yrittää rahoittaa omaa harrastustaan.
Meillä on olemassa avustusmahdollisuuksia lasten ja nuorten harrastuksia varten, mutta avustukset ovat lähes poikkeuksetta kertaluontoisia, niillä ei mahdollisteta pitkäkestoista harrastamista, saatika kilpailua.
Tässä kohdassa joku viisas yleensä ottaa esiin ilmaiset tai hyvin halvat liikuntavaihtoehdot. Voi käydä uimassa, lenkillä jne. Tässä kohden alan taas miettiä itseäni. Olen elämäni aikana juossut satoja ja taas satoja lenkkejä ja yhtä monta kertaa käynyt punttisalilla. Koskaan en muista kummastakaan nauttineeni. Ne ovat olleet osa pakollista harjoittelua, välineitä jotka mahdollistavat sen, mistä todella nautin, eli joukkueurheilun.
Suuri kysymys onkin, mitä me eri toimijat voisimme tehdä mahdollistaaksemme sitä, että kaikilla lapsilla ja nuorilla olisi mahdollisuus sellaiseen harrastukseen, josta itse nauttii. Mitä me olemme tekemässä sellaisen maailman eteen, jossa yhdenkään lapsen tai nuoren harrastuksen ei tarvitse päättyä epätasa-arvon kokemukseen?
-Sanna-