Kun joukkuepelaaja lenkille lähti

Kirjoitin jonkin aikaa sitten siitä, mitä havaintoja olen tehnyt itsestäni poikkeusaikana. Tänään oli aika miettiä asiaa hiukan lisää.

Olin viisi vuotias, kun aloitin yleisurheilun. Se oli mukavaa, ehkä voisin jopa luonnehtia sitä monen riparilaisen käyttämällä arviointitermillä ”ihan ok”. Pidin liikunnasta, mutta en koska odottanut palavasti niitä iltoja kun urheilukentälle mentiin, enkä varsinkaan kilpailuita.

Kymmenvuotiaana sain pitkän kinuamisen jälkeen luvan mennä kokeilemaan ringetteä, lajia, jota kaksi koulukaveriani oli alkanut harrastaa. Vanhempani olivat asian suhteen epäileväisiä, sillä he olivat kuulleet että pahimmillaan jääurheilu voi viedä sekä ajan että rahat. Ja miten oikeassa he olivatkaan. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja edelleen, 23 vuotta myöhemmin se rakkaus kestää, riippumatta siitä, paljonko tunteja ja euroja se on vuosien varrella vienyt. Minua on aina kiehtonut se, miten yksittäiset pelaajat muodostavat kokonaisuuden, jonkin osiensa summaa suuremman.

Nyt meneillään on elämäni pisin ringettetauko. Se alkoi maaliskuussa ja loppuu toivottavasti elokuussa. Itseni motivoiminen liikuntaan yksin ei ole koskaan ollut vahvuuksiani. Sen sijaan kun ystäväni kysyy, haluanko lähteä lenkille hänen ja hänen koiransa kanssa, olen vähintään yhtä innoissani ajatuksesta kuin koira. Olen valmis milloin vain lähtemään frisbeenheittoon, jalkapallopeliin tai vaikka polttopalloon, mutta lenkille yksin pääsin tänään toista kertaa tämän kevään aikana.

Tätä taustaa vasten ei siis ole lainkaan yllättävää, että aikaisemmin kirjoitin kaipaavani tiimiäni. Todellisuudessa kaipaan siis joukkuettani. Lopulta on aika vähän eroa siinä, onko kyseessä hieltä haiseva pukukoppi vai työpaikan kahvipöytä, toimintasuunnitelman teko vai hyökkäyskuvio, tai kenties onnistunut projektisuunnitelma vai maalinteko. Joukkuelajeja kaikki.

Lenkillä ihan ilman joukkuetta