Muodonmuutos jäästä vedeksi oli jo käynnissä viikko sitten. Jäälaatat alkoivat irtoilemaan ja jää sulamaan lämpimässä auringossa ajoittaisen vesisateen vauhdittaessa sulamista. Kevät näkyi hiirenkorvina pajuissa, kuului lintujen viserryksenä, tuoksui mullalta ja tuntui auringonpaisteelta iholla. Pari päivää tämän kuvan ottamisesta eteenpäin paukkui pakkanen, lunta satoi kymmenen senttiä, viima oli kolean hyinen, mitä meren rannalla usein on. Kevät oli poissa ja maiseman talvinen olemus oli aistittavissa kaikilla aisteilla.
Näiden sääilmiöiden keskellä mieleni viipyilee hitauden ylistyksen teemoissa. Miten ihanalta tuntuukaan minusta se, ettei ole kiire kevääseen, ettei oikeastaan ole kiire mihinkään. Saan suostua ja avautua olemaan muuttuvissa olosuhteissa ja nauttimaan kunkin hetken tarjoamista mahdollisuuksista. Suksia ja luistimia ei vielä tarvinnutkaan viedä vintille, vaan aukeni uusi mahdollisuus nauttia talvesta. Ja samalla valitsen suostua siihen, että viima ja kostea kylmyys iskee luihin ja ytimiin, sormet ja varpaat ovat kylmästä kankeina, jos hetkenkään pidempään ulkoilen.
Tämä luonnon hitaus tarjoaa kutsun lempeään hitauteen ja kärsivällisyyteen myös omien kipupisteiden äärellä. Tärkeisiin asioihin saamme palata uudelleen ja uudelleen. Voisimmeko suhtautua omiin jumeihimme ja juuttumisiimme samalla tavoin, että askel eteenpäin kevääseen on siinä hetkessä totta ja toisessa hetkessä luonto tarjoaakin vielä talven kylmää ja askeleita taaksepäin. Kunpa emme tuomitsisi itseämme hitaudesta, vaan valitsisimme suhtautua siihen kuin luonto suhtautuu vuodenaikoihin ja niiden äkillisesti muuttuviin vaihteluihin.
Puolustan oikeutta keskeneräisiin prosesseihin, askeleisiin taaksepäin. Kun on aika, jäät sulavat omalla painollaan ja silloin on aika nauttia virtaavasta vedestä. Nyt on vielä jään aika.
Hidastaen Snellun Taina