Kävin katsomassa Ninu Lindforsin ohjaaman Maan päällä paikka -tanssiesityksen. Tanssijat olivat Vanajan avovankilan naisia. Esitys kosketti minua kaikilla aisteilla, hyvin kokonaisvaltaisesti ja siksi siitä kirjoittaminen ja kokemuksen sanallistaminen on vaikeaa. Ohjaaja Ninu kertoi esityksen saaneen alkunsa sukuriidoista ja pohtivan, miten lahjaksi saatu voi muuttua haluksi omistaa.
Kuvaan taidekokemustani kuvallisina välähdyksinä:
Pimeässä liikkuvat kädet
kuljettavat valoa,
näkeekö sydän silloinkin
kun silmät eivät,
yhdessä ja kuitenkin
jokainen niin yksin,
jos yksi saa päättää mitä ja miten jaetaan,
riittääkö hyvää kenellekään
Pimeässä seinään painautuvat kädet
vahvistavat valoa,
elämänvirtaa
piirrät kehoosi ja se saa rajat,
minä, sinä, jokainen erillisenä
löytää oman tilan ja lahjan,
rakennamme yksin ja yhdessä
omaa elämää,
heittäen pois turhaa ja häiritsevää,
pitäen sen mikä on hyvää tekevää.
Rannan kivet, tuuli, valonsäteet
ja liike jota jokainen tuo esiin ainutlaatuisena.
Lahjaksi sain palan kokemusta,
jossa koin yhteyttä, kauneutta, tasa-arvoa.
Suussa raikkaan makea jälkimaku.
(esityksessä sokeripalat symbolina jollekin, jota kukin saa nähdä omista lähtökohdistaan; minulle ne olivat jotakin arvokasta, lahjaa ja toisena hetkenä jotakin tarpeetonta)
Kiitos Vanajan naiset, kiitos ryhmä upeita ihmisiä, taiteilijoita!
Vaikuttuneena, Snellun Taina