• Jaettu ongelma puolittuu!

  • Tuemme erilaisia perheitä!

  • Ota rohkeasti yhteyttä!

  • Aina on tie eteenpäin!

  • Älä jää yksi! Avaa Snellun ovi!

Viikonloppuna pääsin jälleen kerran päästämään salaisen ihailijan minussa valloilleen. Oli aika jokavuotisen Saapas-leirin, tällä kertaa Kellokoskella. Tänä vuonna Saapas- kurssimme on melko pieni, joten leirin osallistujista valta osa oli wanhoja saapaslaisia. Vaikka koulutuksellisesti leirin asiat ovatkin heille hyvin tuttuja, silti heitä lähti mukaan suuri ja innostunut joukko. Heti tässä kohden salainen ihailijani pääseekin valloilleen. Nämä ihmiset ovat olleet viikon töissä ja sen päätteeksi haluavat lähteä kahdeksi päiväksi leirille auttamaan meitä työntekijöitä ja tutustumaan uusiin kurssilaisiin. Kukaan heistä ei koskaan valita, vaikka ohjelma olisi hyvin saman kaltainen kuin edellisinä vuosina. Kysymykseen "Voisiko joku auttaa..." ei koskaan tarvitse pitkään odottaa vastausta. "Voisitko pitää hartauden?" tai "Haluaisitko auttaa tämän ohjelmaosuuden toteuttamisessa?" ovat kysymyksiä, joihin en koskaan ole saanut kieltävää vastausta.

En siis voi kuin ihailla. He osallistuvat, auttavat, kuuntelevat, kommentoivat, tutustuvat uusiin ihmisiin ja ovat iloisella mielellä. Jokainen meistä voisi esittää itselleen kysymyksen, olisinko minä valmis tuohon samaan? Oman työviikon jälkeen osallistumaan perjantaisin Saapas- päivystyksiin ja sen lisäksi vielä lähtemään viikonlopun mittaisille leireille ja muihin tapahtumiin. En voi kuin ihailla näitä ihmisiä ja heidän haluaan olla mukana vapaaehtoistoiminnassa. Niin, ja  ehkäpä se minun ihailuni ei aina pysy niin salaisena kuin kuvittelen, vaan tulee välillä hyvinkin julkiseksi.

 

Sanna

Torni kaatuu

Latu blogiin 9.2.2018

Tässä talvisen viikonlopun alla pohdin, että on todella tärkeää, että jokainen kulkee omia itse valitsemiaan latuja, mitä ne sitten ikinä ovatkaan. Ja kuljettakoon ne sinua kohti jotain uutta, jotain hyvää :)

Terveisin Snellun Lennu

Aurinko nousi tänään 8.40 ja se laskee 16.25 Helsingissä, tätä kirjoittaessani vajaan parin tunnin päästä. Talvipäivänseisauksen aikaan 21.12. viime vuonna aurinko nousi 9.22 ja laski 15:14. Valoa on tullut reilussa kuukaudessa melkein pari tuntia lisää. Lumettomassa maassa se ei kovin paljon tunnu ja toisaalta tuntuu kuitenkin. Ja Pohjois-Suomessa valoa on edelleenkin vain muutamia tunteja, Utsjoella aurinko ylipäätään alkoi näkyä vasta pari viikkoa sitten.

Joka vuotuinen kaamoksen kysymys on: miten ihmeessä selviämme pimeyden läpi? Valottomuus vaikuttaa niin kehoon kuin mieleen. Ja toki meihin jokaiseen omalla tavallaan. Joku kärsii vuosittain kaamosmasennuksesta. Toiselle sykyiseen pimeyteen meno tuntuu helpotukselta, kun voi vaihtaa vaihdetta hitaammalle, jättää turhat menot pois ja istua rauhassa kotona kynttilän valossa. Jotenkin ajattelen, että kaamosaika ei voi olla vaikuttamatta kansanluonteeseemme. Se näkyy ja tuntuu meissä suomalaisissa ja voisin kuvitella myös muualta tänne tulleissa, joilla kaamosaika on uusi kokemus.

Lauantaina 3.2. vietetään Valon päivää. Sitä on alettu juhlia masennuksesta toipumisen juhlana. Valon päivän juhla on minusta juhlimisen arvoinen. Muistan monena kevättalvena, että valon lisääntyminen tapahtui lopulta yllättäen. Eräänä aamuna olikin töihin mennessä ihmeen valoisaa ja illalla töistä lähdettyä ei enää ollutkaan pimeää. Vaikka ihan vielä maailma ei tuinnu olevan valoa tulvillaan, valon kajo vahvistuu. Tuure Kilpeläinen on laulanut Valon pisaroista:

"Valon pisaroita vasten pimeää, meille putoaa valon pisaroita.
Valon pisaroita kun toivo häviää, meille putoaa valon pisaroita."

Valo näkyy Tuuren sanoin juuri vasten pimeää. Ehkäpä me olemme erityisiä juuri siinä, että osaamme arvostaa valoa, kun käymme joka vuosi matkan pimeydestä valoon. Se tapahtuu fyysisesti ja sillä on vaikutusta mielenmaisemaamme yhtä lailla. Valon pisaroita tarvitaan tilanteissa, joissa toivo häviää tai on koetuksilla. Ja juuri silloin tulee jostakin taas valoa. Pieni ihme, jota ei voinut uskoa todeksi. Elämä lopulta sittenkin kantaa. Pimeydessä kukevana kanssamatkustajana jakaen tämän kaamoksen uskallan sanoa, että niin siinä lopulta käy: meille putoaa valon pisaroita, elämä kantaa, ottaa vastaan, valo voittaa pimeän. Kollektiivisesti olemme jo taas kerran päihittäneet pahimman pimeyden. Hyvä me! Kiitän Sinua kanssakulkijani pienistä valon hetkistä: hymystä ohikulkumatkalla, hyvän huomenen toivotuksesta vieraalle, kohtaavasta katseesta, arjen pienistä hetkistä. Niillä pääsee jo pitkälle. Valoisampi elämä rakentuu pienistä teoista, sanoista ja ajatuksistakin.

Valoa kohti mennään ja toivon, että se tuntuu meissä kaikissa mielen hyvinvointina ja kehon virkeytenä.  

 

 Tässäkin Töölönlahdelta 10.1.2018 klo 7.57 otetussa kuvassa näkyy valoa.

Valoisin terkuin TainaIMG 3287

010    TYÖSUHDE-ETUJA

 

"Sun työ on varmaan kyllä niin rentoo kun voit vaan hengailla kaikkien nuorten kanssa." Tämä on lause, jonka nuorisotyönohjaaja kuulee kohtalaisen monta kertaa työuransa aikana. Juuri viime viikonloppuna minun oletettiin olevan hyvä biljardissa, koska pelaan sitä työni puolesta niin paljon. No, viimeiset reilut kahdeksan vuotta olen ollut töissä täällä Snellussa, missä biljardipöytää ei ole. Olen kyllä pelannut työni puolesta monen monituiset kerrat niin biljardia, ilmakiekkoa, pingistä kuin Afrikan Tähteäkin, mutta varsinaiseen arkityöhöni se ei kuulu.

Myös joskus rippileirille lähtiessäni olen kuullut lapsiaan saattelevilta vanhemmilta työntekijöille kohdennettuja kommentteja tyyliin "pitäkää hauskaa" tai "nauttikaa lomasta". Näissä kohden olen hiljaa mielessäni miettinyt, mitähän tuo ihminen luulee työni olevan - ehkäpä sitä biljardin pelaamista ja saunomista leirikeskuksessa. Luultavasti hän ei ajattele työni olevan yövalvomista, oppimisvaikeuksien kanssa pähkäilyä, riitojen selvittelyä tai pommiin nukkujien herättämistä.

Vielä vähemmän moni ajattelee nuorisotyönohjaajan työn olevan raportoimista, laskujen tiliöintiä, suunnitelmien kirjoittamista, sähköposteihin vastaamista, palavereissa istumista tai puhelimessa puhumista. Sitä keikkea se kuitenkin on - myös.

Onneksi se on myös laiturin nokassa uimavalvomista, mahtavien nuorten kanssa jutustelua, makkaran paistoa nuotiolla ja ennen kaikkea läsnäoloa.

 

Seuraavan kesän laiturireissuja jo odotellen: Sanna