• Jaettu ongelma puolittuu!

  • Tuemme erilaisia perheitä!

  • Ota rohkeasti yhteyttä!

  • Aina on tie eteenpäin!

  • Älä jää yksi! Avaa Snellun ovi!

Aurinko nousi tänään 8.40 ja se laskee 16.25 Helsingissä, tätä kirjoittaessani vajaan parin tunnin päästä. Talvipäivänseisauksen aikaan 21.12. viime vuonna aurinko nousi 9.22 ja laski 15:14. Valoa on tullut reilussa kuukaudessa melkein pari tuntia lisää. Lumettomassa maassa se ei kovin paljon tunnu ja toisaalta tuntuu kuitenkin. Ja Pohjois-Suomessa valoa on edelleenkin vain muutamia tunteja, Utsjoella aurinko ylipäätään alkoi näkyä vasta pari viikkoa sitten.

Joka vuotuinen kaamoksen kysymys on: miten ihmeessä selviämme pimeyden läpi? Valottomuus vaikuttaa niin kehoon kuin mieleen. Ja toki meihin jokaiseen omalla tavallaan. Joku kärsii vuosittain kaamosmasennuksesta. Toiselle sykyiseen pimeyteen meno tuntuu helpotukselta, kun voi vaihtaa vaihdetta hitaammalle, jättää turhat menot pois ja istua rauhassa kotona kynttilän valossa. Jotenkin ajattelen, että kaamosaika ei voi olla vaikuttamatta kansanluonteeseemme. Se näkyy ja tuntuu meissä suomalaisissa ja voisin kuvitella myös muualta tänne tulleissa, joilla kaamosaika on uusi kokemus.

Lauantaina 3.2. vietetään Valon päivää. Sitä on alettu juhlia masennuksesta toipumisen juhlana. Valon päivän juhla on minusta juhlimisen arvoinen. Muistan monena kevättalvena, että valon lisääntyminen tapahtui lopulta yllättäen. Eräänä aamuna olikin töihin mennessä ihmeen valoisaa ja illalla töistä lähdettyä ei enää ollutkaan pimeää. Vaikka ihan vielä maailma ei tuinnu olevan valoa tulvillaan, valon kajo vahvistuu. Tuure Kilpeläinen on laulanut Valon pisaroista:

"Valon pisaroita vasten pimeää, meille putoaa valon pisaroita.
Valon pisaroita kun toivo häviää, meille putoaa valon pisaroita."

Valo näkyy Tuuren sanoin juuri vasten pimeää. Ehkäpä me olemme erityisiä juuri siinä, että osaamme arvostaa valoa, kun käymme joka vuosi matkan pimeydestä valoon. Se tapahtuu fyysisesti ja sillä on vaikutusta mielenmaisemaamme yhtä lailla. Valon pisaroita tarvitaan tilanteissa, joissa toivo häviää tai on koetuksilla. Ja juuri silloin tulee jostakin taas valoa. Pieni ihme, jota ei voinut uskoa todeksi. Elämä lopulta sittenkin kantaa. Pimeydessä kukevana kanssamatkustajana jakaen tämän kaamoksen uskallan sanoa, että niin siinä lopulta käy: meille putoaa valon pisaroita, elämä kantaa, ottaa vastaan, valo voittaa pimeän. Kollektiivisesti olemme jo taas kerran päihittäneet pahimman pimeyden. Hyvä me! Kiitän Sinua kanssakulkijani pienistä valon hetkistä: hymystä ohikulkumatkalla, hyvän huomenen toivotuksesta vieraalle, kohtaavasta katseesta, arjen pienistä hetkistä. Niillä pääsee jo pitkälle. Valoisampi elämä rakentuu pienistä teoista, sanoista ja ajatuksistakin.

Valoa kohti mennään ja toivon, että se tuntuu meissä kaikissa mielen hyvinvointina ja kehon virkeytenä.  

 

 Tässäkin Töölönlahdelta 10.1.2018 klo 7.57 otetussa kuvassa näkyy valoa.

Valoisin terkuin TainaIMG 3287